Brooklynin keskustassa Atlantic Avenuen metropysäkillä on käytävä, jonka betoninen uloke on ehkä kuusi metriä ja kolme tuumaa maasta. Joku on avuliaasti maalannut tuohon ulokkeeseen kelta-mustan ”Varoitus”-kyltin kertoakseen, että kyseessä on matalan sillan tilanne. Oletetaan kuitenkin, että kävelet ja puhut jonkun kanssa tai kuuntelet jotain puhelimestasi, etkä ole täysin tietoinen ympäristöstäsi. Ja sanotaan lisäksi, että olet 180-senttinen.

Keskimääräinen oviaukko on 180-senttinen. Keskivertoihmiselle tämä ei ole ongelma. Se ei oikeastaan ole ongelma myöskään, jos satut olemaan pidempi kuin 180-senttinen. Niille meistä, jotka sattuvat olemaan pituudeltaan poikkeavia, tapahtuu Hämähäkkitaju, kun kuljemme oviaukoista, jotka ovat lyhyempiä kuin me itse olemme. Emme edes ajattele sitä. Kumarramme vain vaistomaisesti hieman päätämme ja kuljemme läpi vahingoittumattomina. Ehkä joskus ajoituksemme on hiukan väärä, ja osumme päälaella oven karmiin. Se ei haittaa. Emme valita. Seisomme vain hetken siinä, hieromme päätämme ja tunnemme itsemme hieman tyhmiksi. Toivomme, ettei kukaan nähnyt meitä. (Kaikki näkivät meidät.) Niin käy. Kaksi metriä ja kolme tuumaa pitkä betoninen uloke on kuitenkin eri juttu.

Aikana, kun asuin New Yorkissa, oli ehkä kolme tilaisuutta, jolloin tuhosin itseni täysin tuohon yhteen Atlantic Avenuen ulokkeeseen. Nämä eivät olleet lammasmaisia päähänpistotilanteita. Nämä olivat hetkiä, jolloin räjäytin itseni totaalisesti mahdollisimman silmiinpistävällä tavalla. Kerran silmälasini lensivät pois ja liukastuivat pitkin likaista lattiaa. Kerran näköni täyttyi oranssista valosta ja kaaduin polvilleni. Kerran vuodin verta. Kaikki kolme kertaa jouduin miettimään, olinko juuri saanut aivotärähdyksen. (Kaikilla kolmella kerralla ystävälliset tuntemattomat pysähtyivät kysymään, olinko kunnossa, aivan kuin olisin ollut pieni lapsi, joka oli juuri pudonnut pyörältään. Kaikilla kolmella kerralla toivoin, että nämä ihmiset vain lähtisivät pois.

On vaikea saada tarkkaa lukua siitä, kuinka moni ihminen on 180 cm pitkä tai pidempi. Joidenkin arvioiden mukaan maapallolla on vain 2800 kaksimetristä. Tämä vaikuttaa vähäiseltä. Sports Illustratedin vuonna 2011 julkaistussa artikkelissa väitettiin, että oli 17 prosentin mahdollisuus, että yksikään vähintään 180-senttinen amerikkalainen mies pelaisi NBA:ssa. Tämä vaikuttaa korkealta. On kuitenkin selvää, että meitä on hyvin vähän. Meitä on prosentin kymmenesosan murto-osa. Olemme poikkeavien poikkeavia. Me piileskelemme näkyvillä. Kirjaimellisesti.

En ole varsinaisesti kaksimetrinen. Olen puoli senttiä vajaa. Mutta olen silti äärimmäisen pitkä. Olen pidempi kuin sinä tai todennäköisesti kukaan tuntemasi ihminen. Se serkkusi, joka sinulla on? Se pitkä? Se, josta sinun on selittämättömästi pakko kertoa minulle, kun kyselet minulta pituudestani? Olen häntä pidempi.

Koko perheeni on pitkä, mutta he ovat tavallisten ihmisten pitkiä: Isä 180-senttinen, äiti 180-senttinen, veli 180-senttinen, vain yksi isovanhempi alle 180-senttinen. Vaimoni on myös pitkä. Lapseni ovat pitkiä. Mutta kukaan muu perheessäni ei ole NBA-lähtökeskipituinen. Muukalaiset eivät avoimesti tuijota ketään muuta. Kukaan muu ei joskus pelottele koiria.

Olen aina ollut pidempi kuin kukaan muu ympärilläni. Toisella luokalla olin 1,5 metriä pitkä. Neljäs luokka oli viimeinen kerta, kun minulla oli opettaja, joka oli minua pidempi. Kuudes luokka oli viimeinen kerta, kun pystyin kävelemään kenkäkauppaan ja ostamaan kengät. Olen elänyt koko elämäni näin. Siksi tiedän muutamia asioita siitä, millaista on olla jättiläinen. Ehkä olet utelias. Muutamia kohokohtia:

– Lentokoneet ovat painajainen. Lentomatkustaminen on kamalaa kaikille, ja turistiluokan istumapaikkojen mitat on suunniteltu lapsille tai mahdollisesti tontuille. Mutta kaupalliset lentoyhtiöt edustavat meille aivan erityistä helvettiä. Näin se toimii silloin, kun ystävällinen ja kauhistunut lentoemäntä ei heti kiidätä sinua vapaalle exit-rivin istumapaikalle: Kiilaat itsesi vaikeuksin sille istuimelle, joka sinulle on varattu. Puristat hampaitasi. Yrität parhaasi mukaan olla välittämättä mahdollisesta jalkojen polttelusta. Rukoilet, ettei edessäsi istuva henkilö yritä kääntää istuinta taaksepäin. Ja kun kyseinen henkilö kääntää istuimen taaksepäin, työnnät molemmat polvesi tuolin selkänojaa vasten, painat kovaa ja kieltäydyt antamasta millimetriäkään periksi. Hiljainen tahtojen taistelunne jatkuu, kunnes lentokone vihdoin alkaa laskeutua, ja vannot, ettet enää koskaan koe tätä kidutusta.

– Pienikokoiset autot ovat mahdottomuus. Hauska tarina: Kun olin ajo-opetuksessa, tuhkakasvoinen opettajani vaati minua lopulta pysäköimään auton ja nousemaan istuimelta. En voinut mitenkään turvallisesti ajaa hänen autoaan. Kun olin tulossa punaisesta valosta, olin painanut kaasua ja jarrua yhtä aikaa. Polkimet olivat liian pienet, ja jalkani olivat liian isot. Kerran yritin ajaa ystäväni Neonia ja melkein rikoin ohjauspylvään polvillani. Osaan ajaa vaimoni Civiciä, mutta yritän olla ajamatta sitä liian usein, lähinnä siksi, että näytän ja kuulostan täsmälleen samalta kuin Simpsoneiden pätkässä siitä pitkästä tyypistä, joka ajaa pientä autoa.

– Elävä musiikki on mahtavaa. Aina voi nähdä! Ei ole väliä missä olet! Se on mahtavaa! Siihen liittyy jonkin verran hankaluutta. Joudun aina etsimään paikan läheltä takaosaa tai seinää tai pylvästä vasten. Olen vanha tekijä tekemään pahoittelevia ilmeitä sille onnettomalle sielulle, joka sattuu seisomaan takanani. Kerran Mobb Deepin levykaupassa huomasin, että olin pidempi kuin Prodigy ja Havoc, vaikka he seisoivat lavalla, joka oli ehkä puolentoista metrin korkeudella maasta. 90-luvulla harhailevat yleisösurffaajat potkaisivat minua säännöllisesti takaraivoon, koska pääni oli ainoa asia, joka leijui yleisön yläpuolella. Pieni hinta maksettavaksi.

– Amazon on taivaan lahja. Vaatteet istuvat minulle oudosti. Tämä on asia, jonka olen oppinut hyväksymään. Kengät ovat eri juttu. Tiedättekö kuinka monessa kaupassa myydään kokoa 20 olevia kenkiä? Ei yksikään kauppa. Yksikään kauppa ei tee niin. Mutta jotkut verkkokauppiaat antavat sinun etsiä koon mukaan, ja ne ihmiset ovat parhaita. Amazon on syy siihen, etten kulje ympäriinsä puulankut jaloissani kiinni teipattuna.

– Jotkut aktiviteetit ovat poissa pelistä. En ikinä lähde hiihtämään. En tule koskaan ajamaan go-kartilla. Keilailu käy, kunhan olen valmis käymään alustavan keskustelun siitä, etten pysty vuokraamaan kujalta kenkiä. Olen täysin sinut kaiken tämän kanssa.

– Kovaäänisistä juhlista ja täpötäysistä baareista tulee heti kaoottinen melun rytinä. Jos en löydä baarijakkaraa tai istumapaikkaa nurkasta, en kuule sanaakaan kenenkään puheesta. Kaikki nuo keskustelut tapahtuvat yksinkertaisesti alapuolellani. Sosiaaliset tupakkatauot voivat olla tehokas keino päästä tästä eroon, kunhan olet valmis käsittelemään väistämättömiä ”stunt your growth” -vitsejä.

– Ihmiset haluavat aina puhua. Jokin aika sitten oli viraalinen tarina 180-senttisestä lukiolaispojasta, joka kantoi mukanaan käyntikorttia ja jakoi sitä kaikille, jotka lähestyivät häntä sen vuoksi: ”Kyllä, olen pitkä. Olet hyvin tarkkaavainen, kun huomaat sen.” Tiedän, miltä hänestä tuntuu. Olin hänen kaltaisensa pidempään kuin haluaisin myöntää. Mutta ihmiset haluavat puhua pituudesta siksi, että se hallitsee. Se on vaikuttavaa. Tiedän tämän, koska niillä harvoilla kerroilla, kun olen tavannut itseäni pidempiä ihmisiä, minusta on tullut varsinainen kiusankappale. Seison siinä muutaman sekunnin leuat löysänä, ja sitten haluan tietää kaiken. Kun ajattelen asiaa tästä näkökulmasta, voin ymmärtää lähes kaikkia, jotka haluavat tietää, miltä asiat näyttävät täältä ylhäältä käsin, mukaan lukien supermarketin muukalainen, joka ei halua olla outo tai mitään, mutta ihmetteli vain, kuinka suuri kaluni on.

– Ihmiset nimenomaan haluavat aina puhua koripallosta. Kaikki minun pituiset eivät pelaa koripalloa. Ehkä pitäisikin. Mutta ehkä meillä on syntyessämme uneliaiden pikkulasten silmä-käsi-koordinaatio. Ehkä meillä on irvokkaan hoikka ja luurankomainen ruumiinrakenne ja emme edes saavuttaneet 200 kiloa ennen kuin olimme jo pitkälle aikuisiässä. Ehkä emme vain yrittäneet niin kovasti lukiossa. Ehkä meitä nolotti mahdollisuus olla lukiojoukkueemme versio Shawn Bradleystä. Ehkä kaikki edellä mainitut seikat! Mutta jos vaadit välttämättä saada meidät kentälle, meillä on silti suuri ilo lyödä heittosi ilmasta ja saada sinut näyttämään tyhmältä.

– Jonkun täytyy aina vaihtaa hehkulamppu tai vetää painava esine alas korkealta hyllyltä. Ja sitten saan porskuttaa ympäriinsä rinta pystyssä kuin supersankari.

Se tekee betoni-ylävammoista, mahdollisesti lyhentyneestä elinajanodotteesta, rajallisista muotivaihtoehdoista ja kaikesta muusta sen arvoista. On tietysti outoa erottua niin jyrkästi geneettisistä syistä, joihin ei voi vaikuttaa. Jopa pituuttaan hyödyntäneet huippu-urheilijat ovat siitä itsetietoisia. Useimpien arvioiden mukaan Bill Walton oli noin 180-senttinen, mutta hän väitti aina olevansa 180-senttinen, sillä hänestä kaikki yli 180-senttiset merkitsivät, että oli friikki. Kevin Durant ilmoittaa olevansa 180-senttinen, vaikka hän on suunnilleen minun pituiseni.

Ymmärrän näitä ihmisiä. Vietin suurimman osan elämästäni lysähtämällä kovaa ja sanomalla, että olen 180-senttinen, en 180-senttinen. Se on henkistä sopeutumista – sen tajuaminen, ettei koskaan tule olemaan normaali ja että se on hyvä asia. Mutta se on hyvä asia, pieniä päänsärkyjä lukuun ottamatta. Lähes jokaisessa Steven Spielbergin elokuvassa on ainakin yksi hetki, jolloin hämmästys ja ihmetys huuhtoutuvat jonkun kasvoille, jolloin leuka lysähtää ja silmät laajenevat. Se on Spielbergin kasvot. Saan ihmiset tekemään tuon ilmeen tosielämässä. Kuka sitä vaihtaisi?

Tom Breihan on Stereogumin vanhempi päätoimittaja, ja hän kirjoittaa toimintaelokuvakolumnia A History of Violence The A.V. Clubille. Hän asuu Charlottesvillessä, Virginiassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.