Kuva Wikipedian kautta

Kannustinohjelma – niin sanottu vuoden 2009 amerikkalainen elpymis- ja elvytys- ja uudelleeninvestointilaki (American Recovery and Reinvestment Act of 2009, ARRA) – alkaa siis olla lopussa. Mitkä ovat tulokset?

Riippuu tietysti siitä, keneltä kysytään. Konservatiivit sanovat, että työttömyys on lähellä kaksinumeroisia lukuja ja kasvu on hidasta, joten se ei selvästikään toiminut. Liberaalit sanovat, että kyllä, työttömyys on liian korkea, mutta se on vain merkki siitä, että elvytystoimet eivät olleet tarpeeksi suuria. Se toimi, kun ajatellaan, kuinka paljon korkeampi työttömyys olisi ollut ilman sitä. Ja nyt kun ajattelen asiaa, tarvitsemme lisää elvytystoimia. Kumpikin osapuoli voi löytää maailmankuvaansa sopivia faktoja ja malleja.

Keskustelu siitä, toimiiko elvytys vai ei, on liian abstraktia, jotta siitä olisi paljon apua. On parempi käyttää aikaa tarkastelemalla joitakin konkreettisia elvytysohjelmia ja -hankkeita ja katsomalla, miten ne onnistuivat.

Tarvitaan elvytysvaroja laajakaistalle. Presidentti Obama kampanjoi laajakaistainternetin saatavuuden laajentamisen puolesta, ja elvytystoimet tarjosivat hänelle tilaisuuden jakaa liittovaltion dollareita tähän tarkoitukseen.

Kukaan ei vastusta laajakaistan saatavuuden laajentamista. Etenkin maaseutualueilla, joilla markkinat eivät ehkä kannusta tarjoamaan laajakaistayhteyksiä, valtiolla voi olla oma roolinsa. Harkitsevien poliittisten päättäjien kysymys on, kuinka paljon tällaisen hankkeen pitäisi maksaa ja kenen pitäisi vastata kustannuksista. Varmasti on olemassa jokin hinta, joka on liian korkea, jotta pääsyn laajentaminen olisi perusteltua.

Konsulttiyritys Navigant Economicsin Jeffrey Eisenach ja Kevin Caves tutkivat hiljattain tärkeässä ja silmiä avaavassa uudessa julkaisussaan maaseudun laajakaistayhteyksien ARRA-tukea. Laajakaistalle myönnetyt ARRA-kannustinvarat ovat ”suurimmat liittovaltion tuet, joita on koskaan myönnetty laajakaistarakentamiseen Yhdysvalloissa”. Ohjelman nimenomaisena tavoitteena oli laajentaa laajakaistayhteyksiä koteihin, joissa niitä tällä hetkellä ei ole.

Eisenach ja Caves tarkastelivat kolmea aluetta, jotka saivat elvytysvaroja lainojen ja suorien avustusten muodossa laajakaistayhteyksien laajentamiseen Montanan lounaisosassa, Kansasin luoteisosassa ja Minnesotan koillisosassa. Kotitalouksien mediaanitulot näillä alueilla ovat 40 100-50 900 dollaria. Asuntojen mediaanihinnat ovat 94 400-189 000 dollaria.

Paljonko laajakaistayhteyden hankkiminen maksoi yhdelle kotitaloudelle? Huikeat 349 234 dollaria eli moninkertaisesti kotitalouden tuloihin nähden ja huomattavasti enemmän kuin itse asunnon hinta.

Se on itse asiassa vielä pahempaa. Otetaan esimerkiksi Montanan hanke. Alue ei ole missään merkityksellisessä mielessä huonosti tai edes alipalveltua. Alueella toimii peräti seitsemän laajakaistapalveluntarjoajaa, myös langattomia. Vain 1,5 prosentilla kaikista alueen kotitalouksista ei ollut langallista yhteyttä. Ja jos mukaan lasketaan langaton 3G, Montanan alueella oli vain seitsemän kotitaloutta, joiden ei voitu katsoa olevan ilman liittymää. Näin ollen yhteyksien laajentamisen kustannukset Montanan tapauksessa ovat noin 7 miljoonaa dollaria kutakin uutta kotitaloutta kohden.

Taannoin 1980-luvulla nousi kohu Pentagonin tuhlailevista menoista. Ilmavoimat käytti 7 622 dollaria kahvinkeittimeen ja laivasto 640 dollaria wc-istuimeen. Se on äärimmäisen tuhlailevaa, mutta ainakin Pentagon kiistatta tarvitsi kahvinkeittimiä ja wc-istuimia. Ne seitsemän kotitaloutta Montanassa, joille kullekin veronmaksajat käyttivät juuri 7 miljoonaa dollaria laajakaistayhteyden laajentamiseen, eivät luultavasti edes halua sitä.

Pentagon on massiivinen byrokratia, joten on tuskin yllättävää, että ylihintaa ja tuhlausta esiintyy aika ajoin. Maaseudun laajakaistan tuhlaamisen todella äärimmäiselle tasolle pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin jotain aivan muuta – ideologiaa. Tämän ideologian paras ilmaus löytyy seuraavasta lainauksesta:

Jos valtiovarainministeriö täyttäisi vanhat pullot seteleillä, hautaisi ne sopivaan syvyyteen käytöstä poistettuihin hiilikaivoksiin, jotka sitten täytettäisiin pintaa myöten kaupungin roskilla, ja jättäisi setelien kaivamisen uudelleen yksityisen yritystoiminnan tehtäväksi hyväksi havaittujen laissez-faire-periaatteiden mukaisesti (oikeus siihen on saatu, tietysti tarjoamalla vuokrasopimuksia lappuja sisältävästä alueesta), työttömyyttä ei enää tarvitsisi olla, ja heijastusvaikutusten avulla yhteisön todelliset tulot ja myös sen pääomavarallisuus kasvaisivat luultavasti paljon suuremmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Olisi tosiaan järkevämpää rakentaa taloja ja muuta vastaavaa; mutta jos tämän tiellä on poliittisia ja käytännön vaikeuksia, edellä mainittu on parempi kuin ei mitään.

Tämä on John Maynard Keynesin teoksesta General Theory, ja se on paras kiteytys elvytystoimien logiikasta.

Epäilemättä ARRA-hankkeissa oli joitakin arvokkaita hankkeita ja joitakin dollareita, jotka käytettiin hyvin. Mutta kun byrokratia ja poliittinen kulttuuri sisäistävät niin perinpohjaisesti ajatuksen, että meno, mikä tahansa meno, on ”parempi kuin ei mitään”, tuloksena on 7 miljoonan dollarin laajakaistalinjoja.

Nick Schulz on DeWitt Wallacen stipendiaatti American Enterprise Institute -instituutissa ja American.com-sivuston toimittaja. Hän on toinen ”From Poverty to Prosperity” -kirjan kirjoittajista ja kirjoittaa Economics 2.0 -kolumnia Forbes.com-sivustolle.

.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.